- Kaija! Vaunuissa vauva itkee!
Penkkien välissä käsi heilahtaa. - Kiitti! Onks Mauri siellä? Mauri!! Viittiks panna pullon lämpiämään. Jokella on ruoka-aika - mä teen tään kohtauksen loppuun ennen paussia!
Paikka on Vartiovuorenmäki ja Turun Kesäteatterin näyttämö, ajankohta on varhaiskesä vuonna 1973 ja meneillään vuoden kesänäytelmän ”Pikku Pietarin piha” harjoitukset. Vauva vaunuissa on se sama kaveri, joka myöhemminkin on samalla kentällä loihtinut esiin kaikenmoisia ääniä kaiken kansan kuultavaksi, tosin niissä vaiheissa ihan tilattuina ja toivottuina! Nämä alussa nimeltä mainitut henkilöt ovat siis vauvan isä Mauri Heikkilä ja äiti Kaija Siikala ja vauva itse - joka siis ei enää ole vauva - on äänisuunnittelija Jokke Heikkilä. Kaikki he ovat tästä PikkuPietarinkesästä alkaen vähän väliä seikkailleet Vartiovuorenmäen maailmoissa, milloin missäkin ”roolissa”. Jopa Joken isoveli Jukkakin (joka myöhemmin kyllä pyhästi vannoi, että ”isona ei ikinä teatteriin!”) luiskahti sinne ”naapurin poikien” sakissa.
Itselleni Aapelin ”Pikku Pietarin piha” on edelleenkin rakas näytelmä. Sen soveltuvampaa ”kokoperheennäytelmää” saa etsiä. Yksinkertaisessa, lämpimässä humanismissaan ja loistavassa huumorissaan se on lajissaan ylittämätön Tietysti sitä voi kutsua nostalgiseksi, tälle teknologian kovalle maailmalle vieraaksi elämänpiiriksi, mutta ehkäpä se onkin sille suositus, ei puute?
Muistan vieläkin sen innostuksen, millä pikku kavereita virtasi Itäisen Rantakatu 42:n pihamaalle odottamaan karsinnan alkamista Pietarin rooliin. Ja muistan lämmöllä koko sen hälisevän, pulisevan, aina liikkeessä olevan lapsijoukon ”meidän pihalta” ja ”aidan takaa”, jotka ”isojen” näyttelijöiden kanssa muodostivat sinä kesänä todellisen suurperheen. Siellä halattiin ja tapeltiin, naurettiin ja itkettiin, ja taisi sitä laastariakin kulua polviin ja kyynärpäihin aika lailla. Mukana oli muistaakseni - silloin tosin nuorena virkavallan edustajana - myös nykyinen Taiteen keskustoimikunnan pj. Risto Ruohonen. Siitäkin huomaa, ettei tuo kesä ihan eilen ollut...
Kolme vuosikymmentä kesäteatteria pitää tietysti sisällään kokonaisen muistojen maailman. Kasvoja, nimiä, tapahtumia, naurua, kyyneleitä, hellettä ja sadetta... SADETTA! Periaatteena on, että juttu aina näytellään, vaikka liejussa lotisten, mutta kyllä se pinnaa kiristää kun koko ensi-illan ajan sataa! Näin sattui "Fedja sedän" kesänä 1990 ja sen muistavat varmaan sekä koko näyttelijäkunta että yleisö.
Päivä oli kaunis ja kuiva, mieliala korkealla ja koko joukolla oli mukava kutina vatsanpohjassa. Kun kello lähestyi viittä, alkoi taivas peittyä pilviin, levottomuus kasvoi - ei, ei nyt voi alkaa sataa!!! - väkeä virtasi ylös mäkeä, katsomo täyttyi, kaikki tähyilivät huolestuneina yläilmoihin, näyttelijät menivät paikoilleen alkuasemiinsa, gongi kumahti viimeisen kerran - ja silloin taivaat aukenivat. Ja vettä riitti! Muistan, miten seisoin katsomon vierustalla esitystä seuraamassa onnettomana porukkani puolesta - eihän kukaan jaksa antaa parastaan näissä olosuhteissa, siitä olin varma - mutta olin väärässä, todella väärässä! Siitä tuli riemukas esitys, jolle jatkuvana valuva sade ikään kuin antoi lisätsemppiä, enkä minäkään lopulta voinut muuta kuin nauraa katsellessani likomärkien hahmojen seikkailua kuralätäköiden seassa - tilanne oli niin absurdi. Ja uskomattominta oli, että samalla hetkellä kun näytelmä päättyi ja aplodit raikuivat, sade loppui kuin veitsellä leikaten. Ei pisaraakaan satanut sen jälkeen, ei pienintäkään!
Sinä iltana myös yleisö ansaitsi omat aplodinsa. Koska katetusta katsomosta siihen aikaan eläteltiin vasta unelmia, oli vaihtoehtoina jäädä ja kastua tai lähteä kotiin. Katsojista ehdoton valtaosa jäi. Ihmiset vain kääriytyivät huopiinsa ja kaapuihinsa ja vaikka vesi lirisi lakkien liereistä (kenellä niitä ylipäätään edes oli!), he istuivat siellä, isot ja pienet, kylki kyljessä valittamatta ropinasta joka varmaan aika ajoin häiritsi jopa kuuluvuutta. Uskomatonta yleisöä, tämä suomalainen teatterikansa!
Kesäteatterin ohjaajalla liittyvät henkilökohtaiset muistot, muistikuvat näytelmistä melkein aina harjoitusvaiheeseen, koska hän ei ensi-illan jälkeen ole jatkuvasti esityksissä mukana. Edellisen talven mittaan hän kokoaa näytelmän työryhmän ja harjoittaa sen ensi-iltaan, jonka jälkeen ryhmä jatkaa itsenäisesti esityksiä. Näin ryhmän koostumus on joka kesä uusi, kulloisenkin näytelmän tarpeen mukainen. Osa on vanhoja työtovereita, osa muista teattereista tuttuja, osa ensi kertaa yleensä kesäteatterissa näyttelijöinä. On hämmästyttävää, miten niin lyhyessä ajassa - harjoitusaika on todella lyhyt talviteatterin harjoitusaikoihin verrattuna - syntyy niin tiivis ja yhtenäinen työryhmä kuin mitä yleensä aina syntyy. Siinä joukko joutuu jakamaan helteet ja räntäsateet, yskänlääkkeet ja janojuomat, huulenheitot ja hermoilut - siinä tarvitaan usein pitkää pinnaa ja hurttia huumoria, mutta kun porukkahenki pelaa, se korvaa kyllä vaivat!
Harjoitusvaiheessa sattuvat useimmiten myös ne kolhut ja kommellukset, joita tietenkään ei voi välttää. Niitä sattuu myös ohjaajalle, ainakin tämmöisille jotka innostuvat liikaa ja pyrkivät pomppimaan kentälle näyttelijöiden sekaan ja sitten möhlivät siellä - omaa syytään!
Muistan yhden tapauksen vuoden 1985 Peppi Pitkätossun harjoitusajalta. Meillä oli jo näyttämöllä Huvikumpu ja kuisti, oli Peppi ja hevonen, ihan oikea valkoinen hevonen (siihen maalattiin ne mustat pilkut!), ja Pepin piti siinä kohtauksessa kiivetä kuistin kaiteelle ja siitä hevosen selkään. Meidän Peppimme oli pieni vaikka pippurinen ja hevonen ISO. Ei onnistu, sanoo Peppi. Ikinä en ole ratsastanut ja tuo on KAMALAN ISO. Ohjaaja (joka ei myöskään ollut ikinä ratsastanut) siitä suostuttelemaan ja neuvomaan, miten ja millä jalalla selkään on paras sujahtaa. Peppi päättää yrittää, nousee kaiteelle, nostaa jalkaansa - ja hevonen astuu tyynesti kauemmaksi. EN USKALLA! Peppi niittaa kantapäät kuistin lattiaan. No ohjaaja muka tietää, ihan yksinkertaistahan se on, hänpä näyttää. Hevonen tuodaan takaisin, ohjaaja nousee kaiteelle: KATSO NYT! Hevonen on hiljaa, ohjaajan toinen jalka on jo jalustimessa. sitten vain leiskaus selkään - ja silloin hevonen nykäiseekin äkkiä liikkeelle, ohjaaja roikkuu rähmällään jotenkuten sen selässä ja polvessa rusahtaa ilkeästi. Sen jälkeen ohjaaja ei enää väitä tietävänsä ratsastamisesta yhtään mitään. Peppi sen sijaan ratsastaa hienosti hevosellaan jokaikisessä esityksessä koko loppukesän ajan! (mitä rusahtaneelle polvelle myöhemmin tehtiin sairaalassa, on taas toinen juttu...)
Olen ehtinyt ohjata Turun Kesäteatteriin näytelmiä jo neljällä eri vuosikymmenellä - jopa kahdella vuosituhannella, voisi sanoa! - ja näistä kymmenestä ainoa selkeästi aikuisten näytelmä on ollut Lauri Kokkosen ”Ruskie neitsyt” vuonna 1974. Kaikki muut on valittu siitä lähtökohdasta, että ne tavoittavat myös - tai oikeastaan ensisijaisesti -lapsikatsojan. Jo siitä asti kun olin oman teatteriurani puitteissa Turussa teatterinjohtajana, olen aina halunnut ja yrittänyt painottaa myös lapsille suunnattavan teatterin merkitystä, niin täällä kuin muuallakin toimiessani.
Turussa tunnen olleeni niin läheisesti mukana Turun Kesäteatterin kehityksessä seitsemänkymmenluvun alusta nykyhetkeen, että puhuessani siitä huomaan käyttäväni itsestään selvästi ilmaisua "me" vaikka minulla ei sen hallinnossa olekaan ollut mitään sijaa eikä siten virallista päätösvaltaa. Ilmaisu sentään sallittakoon, sillä tavallaan se kertoo myös turhan byrokratian poissaolosta yhteisten tavoitteiden saavuttamisessa.
On hieno asia, että Turun Kesäteatteri on tänä päivänä ihan ”virallisesti” nimetty lasten ja koko perheen kesäteatteriksi ja on ollut sitä jo kauan. Uskon että se on sellaisena jo aika laajalti tunnettu ja tunnustettu. Välillä on tosin tuntunut karvaalta, ettei tätä kulttuurityötä ole ainakaan konkreettisesti yhteiskunnan ja sen instituutioiden taholta kovin korkealle arvostettu.
Vuosikaudet taistelimme edes tyydyttävien työtilojen saamiseksi sen onnettoman surkean parakkirakennuksen tilalle, jonka seinämiltä aamusella keräiltiin pultsareiden piimäpurkkeja ja jonka kapea peräosa oli naisille ja miehille ainoa ns. puku- ja maskeeraushuone ja jonka kaltevalattiainen etuosa toimi yhdistettynä rekvisiittavarastona plus lämpiönä plus keittiönä plus siivouskomerona ja johon koko ryhmän piti lisäksi mahtua tarvittaessa -esimerkiksi lukuharjoituksiin. Ja aina kun satoi, kastuneet näytelmän vaatteet ripusteltiin nauloihin seinille ja ristiin rastiin vedeltyjen narujen päälle ja sähköpuhaltimet höyrystivät ilman sakeaksi kuin sumu. Mikään terveystarkastaja ei nykyään hyväksyisi sellaisia työolosuhteita (ei olisi luultavasti silloinkaan hyväksynyt)!
Mutta muuta meille ei pitkään aikaan ollut tarjolla.
Yritimme eri yhteyksissä ja kukin tahollamme nostaa teatterin tilaongelman aina esille: keskusteluissa kaupungin virkamiesten kanssa, lehdistötilaisuuksissa ja missä vain tuntui löytyvän vähänkin mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan. Kerran kahdeksankymmenluvun puolella jopa kutsuimme harjoitusvaiheen aikana kaupungin merkittäviä päättäjiä paikan päälle tutustumaan arkeemme. Lupasimme jopa pullakahvit aurinkoisessa retkihengessä! Ne juotiinkin ulkona katsomon penkeillä istuen ja siinä selvittäen tilannetta, joka varmaan ei siinä lintujen sirkuttaessa tuntunut vieraistamme kovinkaan pahalta. Sitten mentiin tutustumiskäynnille pikku parakkiimme. Seurauksena oli ensin ällistys ja epäusko, sitten tyrmistys. Vähän niin kuin olisi vilkaistu purku-uhan alaiseen röttelöön (mitä se asiallisesti ottaen tietysti olikin!!), jossa määräysten vastaisesti asuttiin.
Myötätuntoa toki silloinkin saimme, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Vasta yhdeksänkymmenluvun loppupuolella kaupunki vihdoin päätti ryhtyä toimeen. Tuloksena nousi vuonna 1999 yleisölle komea katsomo ja sen alle samaan rakennukseen työntekijöille loistavat sosiaali- ja työtilat - suorastaan superhienot verrattuna niihin entisiin!
Tiedän että Turun Kesäteatteri on näytellyt Vartiovuorella parin vuosikymmenen ajan jo ennen omia kokemuksiani, mutta tuskinpa silloinkaan olosuhteita on voinut kovin mukaviksi kehua. Ero nykyiseen on todella valtava. Ja kun vielä ikäänkuin juhlavuoden kunniaksi 2004 saimme katsomon ylle kauniisti kaartuvan katoksen, ei voi muuta kuin huokaista syvään, kiittää kauniisti ja pitää jatkossakin kunniassa korkeat tavoitteet ja taso!
- Kaija Siikala
<--- Palaa muistelmahakemistoon
