Ajan virrassa kriitikko on kuin kuka hyvänsä teatterin suurkuluttaja: yksittäisistä kaksituntisista ei tuhansien joukossa jää muistijäljelle erityistä merkkiä. Kukapa osaisi kertoa hymyrypyn synnystä tai harmaan haivenen historian?
Muistot syntyvät tekemisestä, ei olemisesta. On tietysti yksittäisiä kohtauksia, joissa on riittävästi kosketuspintaa, niin että arvostelija saa itselleen synnytetyksi illuusion oikeasta muistamisesta. Tosiasiassa arvostelija tutustuu arkistoonsa ja kuvittelee muistavansa edes jotain.
Mutta ainahan voi verrata teattereita toisiinsa. Tässä suhteessa Turun Kesäteatterilla ei ole häpeämistä. Aivan erityisesti annan arvoa sille, että Vartiovuori on ottanut lastenteatterin omakseen. Tosin joskus on tuntunut siltä, että tärkeämpää on ollut saada vanhemmat viihtymään ja siksi on ryhdytty heitä kosiskelemaan. Mutta tämä tunne johtuu varmaankin siitä, että itse en enää (harmi kyllä) ole lapsi.
Ensimmäisen arvosteluni Vartiovuorelta tein kesällä 1976. Varovaisesti kehuin Euran balladia, samoin kuin seuraavana vuonna Vesa Mäkelän ja Ilari Paatson tähdittämiä Iso-Heikkilän isäntää ja hänen renkiään Kallea.
Mutta nuoren kriitikon perehtyessä yhä tarkemmin työhönsä sävyt alkoivat tummua. Ohjaajille ei kehuja riittänyt. Osansa saivat Ossi Räikkä, Lasse Lindeman ja aivan erityisesti Håkan Pörtfors. Stadin Kundissa ”Håkan Pörtforsin ohjaus lienee rajoittunut sisääntulojen ja ulosmenojen harjoittamiseen. Ne sujuvat. Kaikki näyttelijät tulevat näyttämölle yhtä monta kertaa kuin menevät sieltä pois.”
Siikala ja Pyökäri
Onneksi Vartiovuorella osattiin tukeutua Kaija Siikalan kykyihin tehdä pätevää lastenteatteria. Juhannuksen alla 1980 ensi-illassa nähtiin Kolme iloista rosvoa eli kiintotähdet Ilmari Saarelainen, Seppo Pääkkönen ja Hannu Salminen sekä itseoikeutettu Sohvi-tätien Sohvi-täti Raili Veivo.
Omasta mielestäni on mielenkiintoista, että tuossa arvostelussani mainitsin rosvojen rinnalla monia muita lapsuuden sankareita kuten Pepin, Eemelin, Nalle Karvatassun, Fedja-sedän ja Pikku Viljamin. Niinpä parin vuoden viiveellä - idean muhittua - lastenteatteri löi itsensä lopullisesti läpi.
Kaija Siikalan ohjauksia olen arvostellut Vartiovuorella määrällisesti eniten yhdessä Maarit Pyökärin kanssa. Kumpaakin olen kehunut viitenä vuotena.
Ymmärtääkseni kehut ovat olleet paikallaan, mutta löytyy myös toinen näkökulma. Pääroolit on taloudellisen aseman hankalimmissakin vaiheissa miehitetty ammattitaitajilla. Aikoinaan menetin arvostelijan sydämeni ainakin Raili Veivolle. Myöhemmin Tuija Ernamo, Jukka Leisti, Matti Tuominen ja Teijo Eloranta ovat pelanneet teatteria sillä tavalla tosissaan, että jo heidän panoksensa on riittänyt pätevän tekstin lisäksi saamaan katsojan innostuksen heräämään.
Tunnustan asenteeni
Lastenteatterin suhteen olen sillä tavalla kyyninen, että pidän vain lapsia pätevinä niitä arvioimaan. Mutta kun lapset eivät vielä lapsina osaa kirjoittaa kritiikkiä, aikuisten on se hoidettava. Onneksi omista ja sukulaislapsista olen useimmiten saanut seuraa, joten asiantuntemustakin on taustalta hieman löytynyt.
Suhtautumiseni on kuitenkin ollut - tunnustan suoraan - asenteellisen myötäsukainen. Jos kesäteatterissa yritetään tehdä tosissaan hyvää teatteria perheen pienimmillekin, arvostelijan tehtävä on ottaa tämä huomioon. Enkä muista koskaan huomanneeni motivoimattomuutta tai puolivillaisuutta Vartiovuorella.
Useasti innostuneisuudesta pitävät huolta paikalliset harrastajat ja puoliammattilaiset. Taisto Aho on kaikessa groteskiudessaan aina ollut suosikkieni joukossa, ja hänen raitiovaununkuljettaja Jytkysensä lähes legenda. Roolien tulkinnoissa ei tekniikka koskaan ole ollut arvosteluissani tärkein tekijä, vaan tilannetaju, itsensä likoon laittaminen ja epävirkamiesmäisyys. Teatteri ei parhaimmillaan ole näyttelemistä vaan totuuden kertomista. Siksi olen Miia Saarisen, Päivi Sinkkosen, Anna Eloahon ja Jarkko Kallionpään maininnut usein - enkä mielestäni kertaakaan turhaan.
Aivan hassua ei ole sekään, että Turun Kesäteatterissa esitetään satuklassikoita hieman syklisesti. Onko 16 tai 17 vuotta sitten oikea pituus uusintakierrokselle on makuasia. Ainakin Eemeli ja Iso-Niilo on nähty kahdesti, mutta uutuuksille, eli tulevaisuuden klassikoillekin kuten Heinähatulle on annettava sijansa.
Pieni poika minussa odottaa ja toivoo kuitenkin vielä kerran näkevänsä näyttämöllä myös Nalle Karvatassun. Ei Gösta Knutssonin luomus aivan Nalle Puhin veroinen ole, mutta Uppo-nallelle hän ja ystävänsä Ruttanalle kyllä pärjäisivät.
Konstaapeli Kypärää ja putkanmutkaa unohtamatta.
- Erkki Kanerva
<--- Palaa muistelmahakemistoon
