Olin vissiin 15 kun menin Teatteri Auralaan. Aimo Hiltunen oli muistaakseni silloin siellä ohjaajana. Ensimmäinen roolini Auralassa oli ”Epämääräinen olio”, eikä se todellakaan ollut päärooli. Turun Kesäteatterin toimintaan tulin mukaan Auralasta samalla tavalla kuin Leinosen Kake vuonna 1973. Itse tapahtumasta - sanotaan sitä sitten vaikka valtaukseksi - muistan vaan sen, että mentiin työväentalolle Turun Työväenteatterin kannatusyhdistyksen kokoukseen, ja että meidät valittiin johtokuntaan. Kake oli etukäteen saanut jostain vinkkejä, että kannatusyhdistykseen kaivataan uutta verta. Siellä kokouksessa paikalla olleista ”vanhoista patuista” muistan nimeltä vain Louis Londonin, joka istui sitten vielä jonkin aikaa johtokunnassakin. Louis oli hyvin originelli persoona. Hän oli mukava mies, mutta varmaan myös vaikea tyyppi. Mutta jos hän sanoi jotain, niin se oli kanssa niin. Hän taisi kuitenkin aika pian luovuttaa puheenjohtajuuden Kakelle. Seuraavana vuonna johtokuntaan valittiin auralalaisista sitten ainakin Mäkipään Anneli, Heikkilän Mauri ja Saarnin Tapsa. Heleniuksen Ville ja Sinisalon Liisa, jotka olivat olleet mukana Vartiovuorella meitä ennen, tulivat sitten kanssa johtokuntaan. Ja jossain vaiheessa vielä Visurin Hanski.
Minä olin aktiivisesti mukana aika kauan, näyttämölläkin lähes joka kesä vuoteen 1990 asti. Minulla oli siinä joitain kesiä kun en ollut lavalla silloin kun tyttäreni Kaisa syntyi. Johtokunnan sihteerinä jatkoin yli 20 vuotta. Sitten sain vain tarpeekseni ja elämäänkin tuli vähän uusia kuvioita. Kumman äkkiä sitä tottui viettämään kesänsä toisellakin tavalla.
Jo ennen Vartiovuorta olin ainakin yhtenä kesänä Samppalinnan kesäteatterissa. Salmisen Pirjo ja Larkian Anneli olivat silloin mukana myös, ja esityksen nimi oli ”Viekää tuhkatkin pesästä”. Pelasimme aina pokeria ja vielä rahasta ja myöhästyttiin usein näyttämöltä, ja Aulis Ruostepuro oli todella vihainen.
Nyt ei taida mennä ihan aikajärjestyksessä, mutta ”Hölmöläisissä” en ollut mukana ollenkaan, se oli silloin kun Kaisa oli ihan pieni. ”Nuoressa myllärissä” taisin vain yhdessä vaiheessa hetken paikata Elorannan Eevaa ja ”Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle” - esityksessä puolitin roolin Keinäsen Tarjan kanssa - Tarja teki roolia alkukesän ja minä loppukesän. ”Euran balladissa” minä sain näytellä Ilari Paatson kanssa vastakkain. Oikein rakastavaisia. Oli se vaan eräällä tavalla hienoa, kun olin omasta mielestäni vain suht’ nuori harrastaja, joka ei tietenkään osannut mitään. Takalan Leena oli ”Euran balladissa” Köykän emäntä, ja minä olin sen piika. Minulla oli siinä repliikki joka meni jotenkin näin ”Kuulkaas Köykän emäntä, se on kuule semmoinen juttu, että piika tarttee aina”. Ja se tarkoitti just’ sitä.
”Pikku Pietarin piha” taisi kuitenkin olla ihan ensimmäinen näytelmä, jossa olin mukana. Tein silloin sitten töitä myös lipputoimistossa, joka tuolloin vielä oli mökissä, joka purettiin uuden katsomon rakentamisen aikoihin. Silloin ei kai sitten pelätty, että joku tulisi ryöstämään, ja minä olinkin siellä useimmiten ihan yksin. Ja lippurahat keräsin peltiseen laatikkoon, jonka huolettomasti kannoin mukanani esityksen jälkeen jopa ravintolaan. Nyt en enää uskaltaisi tehdä niin.
”Pikku Pietarissa” ystävystyin Veivon Railiin ja meidän ystävyys säilyi ihan hänen kuolemaansa saakka. Kävin Railin luona Tampereella ainakin viisi kertaa vuodessa. Sen verran tuli Tampere tutuksi, että tunsin tien Railin luota teatteriin, ja muutaman kapakan sen matkan varrelta. Railista on jäänyt paljon hyviä muistoja. ”Pietarin” jälkeenhän hän oli näyttelemässä Vartiovuorella melkein joka kesä. Ja näinä kesinä Raili vietti paljon vapaa-aikaansa meidän mökillä.
”Ruskiessa neitsyessä” näyttelin jotain vähän huorahtavaa Lottaa, ja sitten monta kesää myöhemmin tuli ”Marjatan laulu”. Näytelmä oli Pirkko Jaakolan kirjoittama, ja sehän oli tämmöistä naisasiajuttua eräällä tavalla; Marjatta oli muistaakseni semmoinen, että piti kaikista pojista. Minä olin silloin hoikka tyttö ja minulla oli esityksessä nahkapuku päällä ja ruoska kädessä. Roolihenkilöni nimi taisi olla Esteri. Esityksen ohjaaja, Lindemanin Lasse, haukkui minut aina ihan lyttyyn, mutta omasta mielestäni olin siinä loppujen lopuksi ihan hyvä ja sain muistaakseni ihan hyvät arvostelutkin. Anderssonin Bo oli esityksessä myös mukana ja hän oli aivan ihana, ja hän antoi minulle kesän päätteeksi levynsäkin.
Talonpojan vaimon rooli ”Iso-Niilossa ja Pikku-Niilossa” oli mukava tehdä. Se kohtaus oli tosi hauska. Piepposen Tuija ja Salmisen Hannu tekivät hienosti hommansa siinä esityksessä. Niin ja hehän olivat tv-julkkiksia, kun olivat voittaneet sen ensimmäisen Thilia Thalia -kisan. Esityksissä sattui aina kaikenlaista, joka kesä, milloin vähän kamalampia juttuja milloin vähän parempia, niin tässäkin esityksessä. Saanilan Stina meinasi repiä yhdessä esityksessä pelihousunsa. Siinä oli semmoinen vähän niin kuin laulukuoro, jonka laulamat laulut veivät tarinaa eteenpäin. Piepposen Tuijan silloinen mies, Uke Pesonen, säesti niitä lauluja, ja yhdessä esityksessä hän säesti sitten yhtä laulua varmaan viittä oktaavia korkeammalta kuin aikaisemmin. Kirkumiseksi se meni ja minähän en edes päässyt lähellekään niin ylös. Kun me tulimme lavalta pois, niin Stina huusi kuin palosireeni, ja hyvä ettei tappanut Ukea.
”Stadin kundissa” en muuten ollut mukana. Se oli tosi hyvä juttu. Siinä oli ihania Malmstenin lauluja, ja ne näyttelijät osasivat hommansa ja tekivät esityksen upealla innolla.
”Pirtukuningas” ei esityksenä varmaan ollut mikään ihmeellinen juttu, mutta siinä oli kiva olla mukana. Stig Fransman antoi minulle suuren roolin. Minä olin kapakanpitäjä ja Laurikan rakastettu. Mäkelän Vesa oli siinä näyttelemässä. Työryhmällä oli aina tosi hauskaa. Näytöksiä ei siihen aikaan tainnut olla niin paljon kuin nykyisin. Siihen aikaan muuten saatettiin vielä käydä näytösten välillä, ja ilman hämminkiä, juomassa pari kolme tuoppia. Näyttelijä Erkki Ruokokoski opetti meille näillä reissuilla semmoisen lyhyen laulun, jossa alkoivat jotenkin näin:”Välimeressä sardiinit uivat...”. Ensiksi laulu laulettiin suomeksi, sitten englanniksi ja lopuksi siansaksaksi. Se oli ihan älytön laulu, mutta silti sitä sitten laulettiin usein illanvietoissa esitysten jälkeen.
”Peppi Pitkätossu” vuonna 1980 oli tosi kiva esitys. Minä olin ihan pienessä roolissa opettajana. Esityksen työryhmä oli tosi hyvä porukka. Kaisa oli ensimmäistä kesää mukana lavalla siinä esityksessä. Kerran kesken yhtä näytöstä katsoin Kaisaa ja huomasin, että hän nosti hamettaan ja korjaili kalsareitaan ylöspäin. Ajattelin, että mitä herrajumala hän nyt tekee ja olin todella kiukkuinen, mutta eihän sille voinut mitään. Lapset voivat tehdä sillä tavalla. Kaisa oli varmaan 6- tai 7-vuotias silloin.
”Pekka Töpöhäntä” oli kanssa todella hyvä esitys, ja kaikki näyttelijät olivat hirveen innostuneita. Saariston Lassekin työsti sitä koko ajan, eli varmaan sitä roolia aamu kahdeksasta yöllä kahteen. Häneltä tuli koko ajan ideoita niin, että niitä piti aika lailla karsiakin. Ja koko muukin porukka oli tavattoman innostunut esityksestä.
Kolme iloista rosvoa oli hyvä. Siinä oli äärettämön hyvä porukka kolmena rosvona: Pääkkönen, Salminen ja Saarelainen. Innostuin siitä esityksestä niin, että lyhensin näytelmän ja ohjasin sen joulujuhlanäytelmäksi Pansion kouluun. Niillä resursseilla siitä tuli tosi hyvä juttu. Kaikki näyttelijät olivat lapsia. Ja ne lapset, taitavat olla jo yli 3-kymppisiä, muistelevat sitä esitystä vieläkin kun tavataan. Se esitys sitten myös videoitiin. ja vielä tänä päivänäkin sen voi saada lainaksi koulutoimintakeskuksesta.
Sen jälkeen, kun itse jättäydyin syrjemmälle näistä kesäteatterihommista, on yksi esitys jäänyt erityisesti mieleen. Robin Hood oli mun mielestä aika hyvä, ja siihen vaikutti aika tavalla esityksen musiikki. Se oli Jukka Alihankaa parhaimmillaan.
Joskus 1980-luvun alkupuolella olimme jo johtokunnassa ensimmäisen kerran pohtineet, että mitä sitä turhaan kilpailemaan Samppalinnan kanssa samanlaisilla produktiolla. Heräsi halu erikoistua. Siikalan Kaijan ideasta sitten lähti tämä koko perheen teatteri -ajatus. Aluksi ajateltiin, että koko perheelle tehtäisiin esitys joka toinen vuosi. Mutta vuodesta 1987 alkaenhan Vartiovuorella on tehty pelkästään koko perheen teatteria. Meillä oli silloin 80-luvulla semmoinen työryhmäkin. Pohdittiin mm. teatterin nimenmuutosta. Se ei silloin onnistunut, ja ehkä hyvä niin.
Vaikka katsomo on nykyisin hieno, ei se silti tunnu niin hyvältä kun se vanha katsomo silloin aikanaan tuntui, taitaa olla niin että aika kultaa muistot. Se pikkumökkikin joka viimeksi purettiin, vaikka se oli kamalan likainen murju, niin siihen liittyy paljon muistoja ja sillä voisi melkein väittää olleen sielu. Muuten teatterin tulevaisuus näyttää varmaan hyvältä.
Kun minä täytin 40 vuotta, niin teatteri järjesti minulle syntymäpäiväjuhlat, ja ne olivat tosi hyvät juhlat ne. Kake järjesti kaiken. Lavalla oli soppatykki, ja hän oli tehnyt keiton valmiiksi. Minun ei tarvinnut tehdä mitään. Edes kävellä tilaisuuteen, sillä Aulinin Pekka ja Saarnin Tapsa kantoivat minut katsomon portaita alas. Juhlassa ei ollut pelkästään teatterilaisia, vaan sinne oli kutsuttu myäs minun sukulaisiani ja ystäviäni. Saarelaisen Immu ja Veivon Raili lähtivät Tampereelta asti juhlimaan vielä iltaharjoitusten jälkeen. Heleniuksen Ville oli hankkinut videokameran, joka oli silloin jotain aivan uutta. Hänen piti kuvata juhlia ja etenkin siellä esitettyä ohjelmaa. No koska Ville ei oikein osannut vielä käyttää sitä kameraa ei nauhalle tallentunut paljon mitään; pääasiassa yleiskuvaa juhlavieraista. Mutta onneksi hän oli onnistunut tallentamaan yhden ohjelmanumeron; siinä äitini ja isäni laulavat yhdessä minulle laulun
Kaken järjestämät ensi-iltajuhlat ovat olleet kesien kohokohtia ja aina ihan hauskoja. Huonoinakin kesinä kun järjestää hyvät juhlat niin vähän mieli piristyy. Hauskaahan meillä on Vartiovuorella aina ollut, ja yhteenkään esitykseen ei ole tarvinnut mennä mukaan väkisin. Yleisesti ottaen jokaiseen esitykseen, jossa olen ollut mukana, on syntynyt hyvä henki.
- Liisa Karanko
<--- Palaa muistelmahakemistoon
