En oikein muista, kuinka tulin mukaan Turun Kesäteatterin toimintaan. Olin näytellyt Nummenmäen Työväen Näyttämöllä, ja joku oli varmaan puhunut minusta Toivo Hämerannalle, joka varmaan sitten soitti minulle. Missään tapauksessa en mennyt kysymään, että pääsisinkö mukaan teatterin toimintaan. Olivat varmaan tarvinneet avustajaflikan pieneen rooliin, ja joku oli ehdottanut minua. Taisi olla vuosi 1958. Olin kyllä kauhean otettu kun pääsin Turun Kesäteatteriin mukaan ja samalle näyttämölle ammattinäyttelijöiden kanssa, vaikka vain piikana kahvia kaatamaan. Kieltämättä se tuntui silloin ensimmäisenä kesänä hyvältä. Äkkiä sieltä korkeuksista sitten putosi eikä se sitten enää tuntunut niin hirveän ylevältä. Sitä vaan huomasi, että melko tavallista porukkaa ne näyttelijätkin ovat.
Toivo Hämeranta oli niin vahva persoona, henkilönä jo niin vahva, että koko teatteri pyöri alkuvuosina tiukasti hänen ympärillään. Siellä ei yksinkertaisesti päässyt tapahtumaan mitään sen suurempia ihmeellisyyksiä tai kommelluksia. Hän, Topi, oli niin hallitseva, melkein voisi sanoa, että diktaattori. Ei häntä passannut suututtaa. Jos joku asia ei toiminut, niin Topi pisti sen toimimaan. Hän oli sekä henkisesti että fyysisesti vahva. Kerran yksi näyttelijä saapui paikalle viime hetkillä ennen esityksen alkua aika lailla laitatuulessa. Topi ei sanonut mitään, vaan otti kaveria niskasta kiinni ja kantoi hänet pitkin mäkeä alas. Toinen näyttö vahvuudesta saatiin sitten kerran, kun lavastusta rakennettaessa pari miestä yritti saada pylvästä kuoppaan pystyyn eikä siitä meinannut tulla mitään. Topi oli sanonut, että eikö se perkele mene se pylväs siihen. Sitten hän oli nostanut sen yksin siihen kuoppaan. Topi oli sellainen, että kun hän räjähti, niin hän räjähti. Mutta hän oli myös reilu, mukava ja oikeudenmukainen. Topi piti huolen, että jokaisessa esityksessä näyttelijät saivat kukkia. Joskus kukkia annettiin näyttelijöille vuorotellen, mutta joskus annettiin kaikille. Topi piti sitä jollakin tavalla näyttelijöille tärkeänä ja yleisön kannalta kivana juttuna.
Kesäteatterityössä ei ole ollenkaan kiva kun koko kesä sataa. Monesti on ollut niin, että päivällä on ollut poutaa, mutta kun illalla on mennyt teatteriin, niin jämptisti kauhea vesikuuro on alkanut samaan aikaan esityksen kanssa ja vaatteet ovat kastuneet heti alkajaisiksi. Ja sellaisiakin kesiä on ollut, että lähes jokaisen esityksen aikana on satanut. Olen aina pelännyt ukkosta. Joskus Hämerannan aikoina tulin teatterille aina Uudenmaankadulta ensin niitä korkeita portaita ylös ja sitten sieltä Tähtitornin kohdalta alas. Muistan kun kerran päivällä oli ollut hellettä ja tunsin, että ukonilma oli tulossa. Portaita noustessa kuulin kuinka kaukana jo jyrisi, mutta Tähtitornin kohdalle päästessäni salama iski alas ihan lähelle ja kuului hirveä räjähdys ja silloin minulla oli mahanalus jalkoja täynnä. No aina ei tarvinnut kuivatella pelkästään esityksessä kastuneita vaatteita. ”Rouva ministerissä” oli näyttämöllä paljon sanomalehtinippuja ja kerran kesken esitystä tuli valtava rankkasade. Voi sanoa, että nippujen sijaan oli näyttämö sitten täynnä selluloosaa. Seuraavan päivän esitykseen ei ehditty saada uusia kuivia lehtiä tilalle, joten nämä kastuneet piti sitten ripustaa narulle kuivumaan.
Aikaisemmin tehtiin kaikki siivoustyöt ja monet muutkin asiat talkoilla esityskausien aikana. Minun ja Mäkipään Annelin tehtävänä oli eräänä kesänä siivota puuhuusit aina ennen esityksiä. Kerran taas mentiin sinne juuriharjojen, mäntysuovan ja ämpärien kanssa, Anneli naisten ja minä miesten puolelle. Menin sisään ja siellä oli semmoinen puskalaitapuolen pariskunta rakastelemassa. Tulin sieltä äkkiä ulos ja taisi silloin jäädä vessa kokonaan siivoamatta.
Pidin useina vuosina huolta esitysvaatteista. Jotkut näyttelijät olivat välillä todella epäsiistejä, ja pukuhuoneisessa esitysten jälkeen olivat vaatteet sekaisin ja sikin sokin. Jotkut heittivät esityksissä kastuneet vaatteet kasaan lattialle. Miehet jättivät esitysten jälkeen etenkin silloin alkuaikoina pukuhuoneen ja vaatteet siistimpään kuntoon kuin naiset. Teatterin taloudesta vastuussa olevat tietävät, kuinka suuri menoerä puvustus on teatterin budjetissa. Jokainen vaate on uniikkituote, eikä ole olemassa taikasauvaa, jolla taiottaisiin uusi rooliasu illan esitykseen! Vaikka joskus harmitti, niin ei tästä toisten huolimattomasta tavasta hoitaa rooliasujaan mitään loppuiän traumaa jäänyt. Hauskoja muistoja on kosolti enemmän. Ja olihan esityksissä toki sellaisiakin näyttelijöitä jotka aina huolehtivat esitysvaatteistaan. Raili Veivon vaatteita ei tarvinnut koskaan korjailla lattialta esitysten jälkeen. Takalan Leena ja tyttärensä Aaltosen Minna ovat tarkkoja esitysvaatteistaan samoin kuin olivat Rose-Marie Precht ja Maikki Länsiö.
Kun Hämeranta lopetti Vartiovuorella niin minä ja muutakin vanhaa porukkaa jäi pois Turun Kesäteatterin toiminnasta. Minulla on Jarmo Alosen ja Per-Olof Sirénin ajalta tiedoissa valtava aukko. Siellä taisi olla jotain riitelemisiä, ja olisiko ollut peräti jokin oikeusjuttukin silloin. Viiden vuoden tauon jälkeen palasin, kun esitettiin Maiju Lassilan ”Kun ruusut kukkivat”. Olin alkukesästä pienemmässä avustajaroolissa ja loppukesästä tein Mammanliisan rooli, jota alkukesästä näytteli Irmeli Heinänen. ”Perintöjä jakamassa” -esityksessä olin pienessä roolissa ja Ensio Niiranen, joka esitti pääroolia, närkästyi kun häntä ei mainittu Turun Päivälehden kritiikissä ja minut mainittiin. Hän oli siitä sitten kriitikolle sanonut, että: ”Kyllä sentään mainita voi, ei kukaan niin huono ole”.
Uusi ilmapiiri lähti virkistävästi käyntiin, kun Leinosen Kake ja muut auralalaiset tulivat johtokuntaan. Sen taitteen minä muistan hyvin. Heillä oli suuret ajatukset ja tavoitteet korkeat, koska ohjelmisto oli 60-luvulla ollut vähän sitä sun tätä. Kake soitti minulle, ja pyysi mukaan ”Pikku Pietarin pihaan”. Siikalan Kaija ohjasi ja oli semmoinen tunne, että nyt lähtee teatteri nousemaan. Olihan siinä teatterin kannalta omat vaikeutensa, sillä eihän mikään ihan noin vaan lähde maasta polkaisemalla, kun maine oli jo päässyt menemään niin pohjamutiin. Ei olisi varmaan auttanut vaikka olisi tullut Tauno Palo näyttelemään. Mutta yritettiin tehdä ”Pikku Pietari” hyvin ja tehtiinkin.
Koko kesäteatteriurani ajan näyttelin vähän niin kuin sivurooleja. Mieluisia tehtäviä silti löytyy. Pidin ”Kolmen iloisen rosvon” Matildan roolista tässä jälkimmäisessä versiossa, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna tekisinkin sen ihan toisella lailla. Se on viimeinen kesä kun olin mukana Turun Kesäteatterin näyttämöllä. Näyttelin myös ”Kolmen iloisen rosvon” ensimmäisessä versiossa. Karangon Lissun kanssa puolitettiin leipurin rooli, kun minä täytin sinä kesänä 50 vuotta, enkä ehtinyt oikein siellä harjoituksissa olla kun oli muitakin hommia. Lissu näytteli roolia alkukesän ajan ja minä sitten loppukesästä. Pidin myös ”Pekka Töpöhännän” Metsäkulman Murren Marin roolista, ja siihenkin näin jälkikäteen osaisin sanoa miten se olisi pitänyt tehdä. Mieluisia tehtäviä ovat olleet myös ”Pirtukuninkaassa” kalastajamuija ja ”Tuhkimossa” Mumma. ”Hölmöläisissä” esitin äiti maata, ja siinä roolissa alkoi ja päättyi soolourani laulajana. Yksikään kesä ei ole jäänyt pahana mieleen joko niin, että itse olisi epäonnistunut tai olisi muuten sattunut jotain epämiellyttävää. Kun en ole tehnyt kovin suuria rooleja tai sellaisia, jotka pistävät yleisön silmään, niin en ole päässyt pilaamaankaan mitään.
Turun Kesäteatterin ensimmäiset vuodet olivat varmaan taloudellisesti ihan menestyksekkäitä. Olihan se tuolloin vielä ainoa ammattikesäteatteri kaupungissa. Alkuvuosina ammattinäyttelijöiden palkat olivat paljon pienempiä kuin nykyisin. Teatterin taloudenpito oli tuolloin parin kolmen ihmisen hallinnassa, eikä siitä kukaan muu tiennyt. Mukaan kyllä mahtui pahoja sadekesiä, joten oli silloin Hämerannan aikanakin varmaan välillä ollut todella tiukkaa. Palkat kyllä silti aina maksettiin, vaikka ei sillä meille avustaville näyttelijöille ollut niin suurta merkitystä; pääasia oli, että saatiin olla mukana. Kannatusyhdistyksen johtokuntaan menin mukaan joskus 70-luvun loppupuolella, eikä silloin puhuttu mitä mikäkin teatterin tekemisessä maksaa. Kaupungin avustus oli silloin vielä suhteessa paljon suurempi. Se oli kauheata, kun se sitten myöhemmin pieneni. Tulihan sitten sitä velkaa, ja sitä maksetaan varmaan vielä tänä päivänäkin. Ehkä olisi ollut syytä ajatella rahaa vähän tiukemmin. Etukäteen oli kuitenkin aina vaikeaa arvioida tulevan kesän menestystä, koska siihen vaikuttavat sellaiset asia kuin säät, keitä oli näytelmässä mukana ja jopa se mitä Samppalinnan Kesäteatterissa näyteltiin.
Kesäteatterin tekeminen on muuttunut täsmällisemmäksi, huolitellummaksi ja vaativammaksi. Tuntuu siltä, että joskus analysoidaan vähän liikaakin. Enää ei tehdä puskateatterityylillä, vaan pyritään ammattitaitoisempaan tulokseen, joka tietysti maksaa paljon, ja tekniikkaa tarvitaan aina vaan enemmän. On olemassa vaara että mennään liian teknisiin esityksiin. Pian varmaan vaaditaan, että pitää suojautua sateelta, ukkoselta ja tuulelta rakentamalla seinät. Silloin alkuvuosina ääni lähti näyttelijästä, ja tietysti silloin sitten huudettiin. Voiman käyttö äänessä tietysti syö roolia, mutta hyvin silti pärjättiin. Nyt ei mitään enää tehdä ilman äänentoistoa edes kesäteatterissa. Itse en ole koskaan käyttänyt näytellessäni mikrofonia.
Esitykset ovat muuttuneet myös esteettisessä mielessä. Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta oli näyttämöllä samat kolme taloa, joten lavastaminen oli vähän yksinkertaisempaa kuin nykyisin, kun joka kesä rakennetaan tyhjälle näyttämölle uusi lavastus, joka puretaan esityskauden päätyttyä. Alkuaikoina ei ollut helposti saatavilla puvustukseen ja lavastukseen sopivia kankaita tai maaleja.
Hämerannan Toivon lisäksi on sieltä alkuajoilta jäänyt mieleen erityisesti Markus Viklund, joka oli semmoinen jokapaikanhöylä. Hän oli aina niin rauhallinen ja suhtautui muihin ystävällisesti mutta ei makeesti. Eila Peitsalo oli hirveän kiva ihminen ja Sylva Rossi on myös jäänyt mieleen. Raili Veivon muistan tietysti niin näyttelijänä kuin ihmisenä. Kaiken kaikkiaan Turun Kesäteatterissa on aina ollut hirveän hyvä henki, ei ole tunnettu kireitä tunnelmia. Moni sanoi, että sinne tuli kuin kotiinsa, vaikka oli kovin puutteellisia kaikki olosuhteet ennen kuin uusi katsomo rakennettiin.
En näe Turun Kesäteatterin tulevaisuutta ihan synkkänäkään, kun on viime vuosina ollut näitä hyviä kesiä niin säiltään kuin yleisömääriltään. Ei ole tullut semmoista tunnetta että tämä olisi ihan toivotonta. Onhan vielä paljon klassisia ja tunnettuja satuja kokonaan esittämättä. Ja jo esitettyjäkin satuja voidaan esittää uudelleen kun malttaa odottaa, sillä aina tulee uusia lapsien sukupolvia. Pitää kuitenkin muistaa, että lastenteatterin tekeminen on vaativa alue, sillä lapsia ei voi huiputtaa.
- Liisa Sinisalo
<--- Palaa muistelmahakemistoon
